Pörö-Peikon maasto oli rehevää ja monipuolista. Tuoreelle sekametsälle tyypillisesti sammalet peittivät yhtenäisenä mattona. Mustikanvarvut, oravanmarjat ja vanamot olivat näkyvissä.

 

Alueella on monia lähteitä. Puhdas pohjavesi nousee monissa paikoissa maan pinnalle. Räätälinlähteellä liposta oli mukavaa maistella tuota raikasta hyvänmakuista vettä.

Pörö-Peikon alueella on monenlaisia lintuja. Tämä alue on Suomen eteläisin kuukkelin pesimäalue. Tosin emme nähneet yhtään kuukkelia. Kuukkeli on pieni ruosteenvärinen varislintu. Vaikka se on usein tuttavallinen ja peloton, niin se tarvitsee isohkon ja rauhallisen metsän asumiseensa.

 

Näimme kalasääksen alas romahtaneen pesän matkan varrella.  Sääksen pesä on kummallinen risukasa, joka on rakennettu kuivista kelopuista. Väitetään sen korkeuden tulevan jopa parimetriseksi vuosien mittaan. Sääksi rakentaa pesänsä yleensä seudun korkeimman puun latvaan. Tuon romahtaneen pesän yläpuolella oli suuri kivi, joka näytti olevan putoamaisillaan kalliolta alas. - Joku vaeltajista sanoikin, että tuo risukasa on siinä, ettei kiveä satu, kun se putoaa!

 

Polun varrella oli myös iso siirtolohkare, jota joku oli laittanut sauvansa tukemaan ja joku toinen pienen tikun!

 

Pörö-Peikkokin tavattiin Pörölammen laavulla,

jossa parikkalalaiset Suomen Ladun latupiiat ja latupojat tarjosivat meille nokipannukahvit.

Lähdimme taas taivaltamaan Pörönpolkua eteenpäin. Tutustuimme vanhaan Ruotsin ja Venäjän rajalinjaan, joka tavallaan myös jakaa Savon ja Karjalan nykyäänkin. Kuljimme historialliselle rajamerkille. Karjalan aluehan oli 1200-luvulta alkaen Ruotsin ja Novgorodin valtataisteluiden tulilinjalla. Molemmilla mailla oli laajoilla alueilla puolittainen omistusoikeus. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsi ja Novgorod jakoivat Karjalan keskenään. Tässä rauhassa Parikkala jäi Venäjän puolelle. Rajaselkkaukset, ryöstöretket ja sodat jatkuivat, kun savolaiset suuntasivat itään ja koilliseen metsästämään ja kalastamaan ja asutusta levittämään. Vastassa olivatkin laatokankarjalaiset puolustamassa omaa nautinta-aluettaan.

 

Kallioon hakatut rajmerkit ovat rajankäyntivuodelta 1722 Uudenkaupungin rauhan perua. Siinä ovat  tunnuksina Venäjän risti ja Ruotsin kruunu. Uusi raja vedettiin näiden kivien kautta vuonna 1595, jolloin päättyi 25-vuotinen sota Täyssinän rauhaan. Paikallisella tasolla riideltiin rajasta edelleen. 1600-luvulla Ruotsi valloitti alueen ja niin Parikkala jäi noin sadaksi vuodeksi Ruotsin alaisuuteen. 1700-luvlla Uudenkaupungin rauhassa (1721) Parikkala siirtyi taas Venäjän puolelle. 1811 se liitettiin autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

 

Karhukin on käyskennellyt samoilla poluilla. Kuusessa on raapimisjäljet. Kuljimme tätä rajojen reittiä, joka nykyään on Punkaharjun, Rautjärven ja Parikkalan kuntien rajoilla. Tuo reitti on hyvää kuntoa ja terveyttä vaativa reitti, minkä tulimme huomaamaan matkan edetessä. Reitin varrella oli onneksi sopivin välein hyviä taukopaikkoja.

Metsässä oli palokärjen tekemä kolo puussa. Puu on siis laho, koska palokärki tekee siihen pesää. Pöröpeikon polulla kuljimme ja saavuimme laavulle, jossa parikkalalaiset Suomen Ladun jäsenet tarjosivat meille nokipannukahvit. Samalla siellä pidimme pitemmän evästauon ja jokunen kerkisi uimaankin. Pörönpeikkoakin tervehdimme. Ja leikimme taas leijonanmetsästystäkin ja silloin tällöin matkan varrella venyteltiin.

Matka jatkui polkua pitkin Euroopan kaukovaellusrettiä E10 Suur-Varpasen laavulle.

Suurvarpasen laavulta kävelimme edelleen Oronmyllylle, jonne saavuimme noin 18.40.

Polut olivat välillä miltei olemattomia, mutta oranssinpunainen merkki johdatteli meitä selkeästi. Oronmyllyllä majoituimme, saunoimme ja uimme tosi kylmässä virtaavassa vedessä. Se virkisti rasittuneita jalkoja!

Naisten saunalla oli rukous, jossa kiitettiin mm. Jumalan varjeluksesta ja suojeluksesta yöllä ja päivällä.

Päivällisen jälkeen meillä oli vielä Herran Pyhän ehtoollisen vietto Oronmyllyn kappelissa.

Oronmylly on Parikkalassa sijaitseva Kansan Raamattuseuran toimintakeskus, jossa järjestetään kristillisiä tapahtumia ympäri vuoden. Oronmylly sijaitsee Parikkalan Särkisalmella, kirkasvetisten lampien ja korkeiden harjujen tuntumassa. Oronmylly oli aikanaan tunnettu Karjalan myllykeskus, jonne isännät suuntasivat jyväkuormineen matkansa. Alue lahjoitettiin Kansan Raamattuseuralle vuonna 1962. Seuraavana vuonna pidettiin ensimmäiset tapahtumat.

"Valkeus kirkas päällä synkän maan,
nyt johdata!
Tietä en itse tunne ollenkaan.
Nyt johdata!
Matkaani ohjaa! Kauas näe en,
vain askelen, vaan ottaa tahdon sen.

Ennen en, Herra, koskaan rukoillut:
Nyt johdata!
Polkuni itse olin valinnut.
Nyt johdata!
Ylpeät aikeet, väärät pelkoni,
oi Herrani, ne anna anteeksi.

Herra, et kesken heitä, tiedän sen,
viet taivaaseen.
Yön yli, vuorten, soiden, virtojen
viet taivaaseen.
Aamulla kasvot kirkkaat nähdä saan,
ja valkeus ei sammu milloinkaan." (Virsi 508)