Pihan haravointi senkun jatkuu aina vain. Kun on kertaalleen saanut kaiken haravoitua, eikun ala taas alusta - tuuli on lennättänyt lehtiä ja syksyn viimeisetkin ovat lopulta puista tippuneet. Mukavaa on olla ulkona, vaikka loppuviikon töiden valmistelut vievätkin aikaa.

Tänään tuli postissa seurakunnalta kutsu äänestämään seurakuntavaaleissa. Kutsussa kerrottiin oman seurakuntamme äänestysajat ja -paikat sekä kehotettiin tutustumaan seurakunnan kotisivuilla ja vaalikoneessa ehdokkaisiin. On ollut mukava tietää jotakin lisää oman seurakunnan ehdokkaiden kannanotoista ja ajattelumalleista ennen vaalia. Näin on helpompaa valita oma ehdokas niiden, jotka eivät tunne seurakunnan toimintaa paljon.
Ajankohtaista myös tähän päivään toi nykyinen piispa Seppo Häkkinen jo pari vuotta sitten. Hän blogissaan  pari vuotta sitten (27.10.2008)käsitteli ajatusta ihmisten suhtautumiseen kirkkoa ja ylipäänsä instituutioita kohtaan.” .” Nykyajan itsenäisyyttään ja yksilöllisyyttään varjeleva ihminen asennoituu perinteisiin yhteisöihin kuin murrosikäinen vanhempiaan kohtaan. Heitä vastaan on kapinoitava ja kiukuteltava, pyristeltävä irti, vastustettava. Heitä voi syyttää vanhanaikaisiksi, jotka edustavat kiihkeärytmiselle nykyajalle vierasta harmautta ja muuttumattomuutta.” Seppo Häkkinen tarjosi kolmen ärrän ohjelmaa: Rakkautta  ”Kirkon keskeisin tehtävä onkin olla välittämässä sanoin ja teoin viestiä siitä, että sinua rakastetaan, ehdoitta.”, rajoja  ”Kirkon tehtävä on pysyä lujana ja tarjota pysyvyyttä ja turvaa kaiken muun pirstoutuessa ja särkyessä.” ja rohkaisua avuksi  ”Silloin kun tulee pettymyksiä, on tärkeää tietoisuus siitä, että elämässä on lupa opetella, että jokainen valitsee joskus väärin, että on mahdollisuus aloittaa alusta, on lupa palata kotiin. Kirkon on välitettävä tällaista rohkeutta aikamme epävarmuuden keskellä.” ja hän kirjoituksensa päätti: ”Siinä on kirkonkin kutsumus meidän murrosikäisten nykyihmisten keskellä.” Tällaista välittämistä me tarvitsemme ja toivottavasti voimme myös välittää.
 
Luin eilen lapsenvahtina ollessani Erkki Kokon kirjoittaman teoksen Me, sotalapset, Neljän veljeksen tarina. Se on koskettava karjalaisperheen selviytymistarina Suomen kohtalonvuosilta. Saman perheen neljä poikaa lähetettiin Ruotsiin, jossa he joutuivat kolmeen eri perheeseen, oppivat Ruotsin kielen ja palatessaan eivät enää osanneetkaan suomea. Paluu ja sopeutuminen taas uuteen oli vaikeaa sekin.