Nukuin aamulla pommiin. Havahduin ensin seitsemän maissa leiväntuoksuun (leipäkoneleipä näet valmistui siihen aikaan), mutta jatkoin unia. Mies kävi herättämässä kahdeksan maissa, mutta olin käynyt uudelleen nukkumaan enkä muista mitään koko herättämisestä. Varttia vaille yhdeksän mies tuli uudelleen ja nyt nousin rivakasti, kun tajusin, miten pitkällä päivä jo oli. Olin näet luvannut hakea meille päiväksi pienen hienon miehen ja pikkusisaren. Aamutoimet vauhdilla ja mies mennessään heitti autolla minut lasten luo.

Mies kävi luovuttamassa verta 59. kerran. Silloin saa myös tietää aina hemoglobiinilukeman, joka tällä kertaa oli vain 150. Miehillä hemoglobiinirajat ovat  135- 195, naisilla 125-175. Fyysistä rasitusta on vältettävä ja hikoilua kuten saunomista pian verenluovutuksen jälkeen. Mies käy noin nelisen kertaa vuodessa luovuttamassa vertaan.

Kävelin sitten kotiin lasten kanssa. Työnsin rattaita ja pieni hieno mies käveli miltei koko matkan meille. Pikkusisar oli jo alkumatkasta simahtanut päiväunille. On taas kerran juteltu ja tutkittu tienvieret, harakanlennot, jäniksenjäljet, koirankusemat jne. ja tietysti autot, peräkärryt, asuntovaunut ja kaikkea mitä matkan varrella näkyi.

Aterian päälle oli hyvä ottaa lepotauko.

Pääsinpä isonveljen auton kimppuun... oho, auto katosi...

Leivoimme sämpylöitä ja kulhokin haluttiin kaapia hyvin.
Sämpylätaikinasta teimme myös kurpitsahillopiirakoita, joissa oli päällä myös kanelia. Päivä kului nopeasti, jopa niin nopeasti, että emme kerinneet paistaa niitä sämpylöitä, jotka yhdessä leivoimme. Mutta hillopiirakat ehtivät kuitenkin päästä mukaan kotiin isän tullessa noutamaan pienokaisiaan.
Illalla teimme miehen kanssa sauvakävelyn pitkän pitkästä aikaa. Tuuli kylmästi, vaikka asteita oli muuten vain viisi, niin sormia paleli rukkasissakin. Vielä ei ollut ajettu lähistön ulkoilulenkille latuja.