Pyhien Polkujen hiihtovaelluksen kolmas päivä alkoi Kerman Kotipurossa tavaroiden kasaamisen jälkeen aamuhartaudella ja erinomaisella aamupalalla ja eväitten teolla. Lähdimme kahdeksalta matkaan.

Reilun kilometrin hiihdon jälkeen ylitimme Kerman kanavan kaksi siltaa.

Hiihdimme aluksi kyläteitä seuraten.

 

Uuden lumen alta suksenpohjat löysivät sepeliä ja hiekkaa monelta tieltä. Niinpä jouduimme ottamaan sukset kainaloon ja jonkin matkaa kävelemään tai uhkarohkeasti hiihtämään tietä pitkin ja naarmuttamaan hyvät sukset.

Tälle päivälle oli ennakkosuunnitelmissa ajateltu Karkauspäivän umpihankihiihto Karviosta Enonkosken Kirkkorantaan. Pilpan ja Kerman hiihtäjät olivat luvanneet hiihtää etukäteen ladun. Karkauspäivänä kyläläiset olisivat tulleet mukaan hiihtämään meidän kanssamme valmista latureittiä. Latuja ei löytynyt eikä mukaan tulevista hiihtäjistä ollut hajuakaan monien kyselyiden jälkeen.Niinpä suunnistimme itse suurin piirtein karttaan merkittyä reittiä pitkin.

Muutaman kilometrin kyläteitä hiihdeltyämme siirryimme sitten umpihankihiihtoon metsäautoteille ja

entisille metsäautoteille, jotka olivat pusikoituneet ja pellot metsittyneet. Kompassin kanssa etsimme usein suuntaa.

Matkalla pääsimme paikalliselle auratulle metsäautotielle, jota pitkin jonkin matkaa kuljimme ja kohtasimme kalasta tulevia paikkakuntalaisia, jotka varoittivat meitä menemästä Ruokoveden jäille. Järvellä on jossain virtapaikkoja, vettä ja jäät ovat huonoja. Pohdimme hetken, mitä tehdä ja suurin osa joukostamme päätti jatkaa matkaa. Laskeuduimme  jäälle ja hiihdimme rantoja pitkin eteenpäin. Matkantekoa auttoi, koska joku oli juuri ennen meitä rantaa pitkin hiihdellyt ja suunta oli ollut sama. Emme kokeneet jäätä heikoksi ja emmekä huomanneet virtapaikkoja. Virtapaikat olivat Pilpan kanavan seutuvilla, missä emme olleetkaan.  Me jäällä hiihtäjät koimme jään riittävän vahvaksi ja matkanteon turvalliseksi myös jäätä myöten.

Järveltä lähdettyämme tulivat hankalimmat umpuhankiosuudet.

Sitten myös loppuivat pusikoituneetkin metsäautotiet ja jouduimme hakkuaukioille ja edelleen jatkoimme umpihankihiihtoa epätasaisessa maastossa.

Risukasoja ja ojia ja mättäitä ylitettäessä tuli yllättäviä tilanteita. Meidän epäonneksemme umpihankihiihtoa tuli ainakin tuplamäärä kuviteltuun. Reittiä ei ollut maastoon mitenkään merkitty, vaan karttaa seuraten yritimme kulkea. Törmäsimme ongelmarysään (samaan ongelmarysään kuin edellisvuodenkin hiihtovaeltajatkin, vaikka me pysyimme suunnitellulla karttareitillä koko taipaleen), kun kaikennäköiset tiepohjat ja metsäautoreitit päättyivät. Olimme puhelimella saaneet yhteyden meitä vastaan tulevaan moottorikelkkaan, joka sekin  oli juuttunut jumiin eikä päässyt sovittuun pisteeseen. Niinpä suunnistimme jälleen pusikkoisen nuoren taimikon, lehtikuusitaimikon ja kuusi- ja mäntytaimiston läpi kompassilla järvelle,

jossa vihdoin kohtasimme moottorikelkan Ylä-Lappi-järvellä ja erittäin ystävällisen Enonkosken liikuntatoimen työntekijän.

Ah, mikä ihanuus! Tästä lähtien saimme hiihtää aivan hyvää juuriajettua kelkanuraa jäällä seitsemisen kilometriä Metsähallituksen levähdyspaikalle Kirkkorantaan Ylä-Lappia, Ala-Lappia ja Koloveden kansallispuiston vesiä pitkin.

Ylä ja Ala-Lapin välisellä kannaksella oli pahkakuusi.

 

Koloveden kansallispuisto suojelee Saimaan luonnontilaista saaristoluontoa, saimaannorpan elinympäristöä ja eteläsuomalaista metsäluontoa. Erämainen kansallispuisto tarjoaa miellyttävän ympäristön melontaretkeilyyn tai souteluun luonnonrauhan keskellä. Koloveden levollinen ilmapiiri muodostuu hiljaisuudesta, joka täyttyy ainoastaan luonnon omista äänistä.

Koloveden maisemaa hallitsevat vedestä pystysuoraan kohoavat kalliojyrkänteet, jotka voivat kohota jopa 40 m vedenpinnan yläpuolelle. Jylhä maisema on viimeisimmän jääkauden muovaamaa. Puiston itäosassa katseen vangitsee karunkaunis Ukonvuori, jonka kupeesta on aiemmin kaivettu sauvakvartsia koristeeksi. Kivikauden muinaisista eränkävijöistä kertovat myös kalliopaasiin maalatut ihmishahmot.

Kirkkorannassa oli tauluja, jotka kertoivat Koloveden kansallispuistosta. Tuohon Kirkkorantaan on Enonkoskentieltä matkaa noin puolitoista kilometriä, mutta sekin tie oli auraamaton.

 

Liikuntatoinen työntekijä kiiruhti edellä moorttorikelkallaan Kirkkorantaan ja teki tulet katokseen ja keitti meille kahvit ja paistoi makkarat. Pidimme Kirkkorannassa lähes tunnin lepotauon.

Aurinkokin pilkahti tuolloin.

Viiden kieppeillä lähdimme jatkamaan matkaa kohti Ihamaniemeä .Matkaa oli jäljellä ainakin viisitoista kilometriä sen kymmenen sijaan, mitä olimme etukäteen kuvitelleet.

Matkaa sujui hyvin kelkkauralla kauniita maisemia katsellen, sumun nousemista seuraten ja ihaillenkin, mutta kohta alkoi tulla pimeää jakuu valaisi maisemaa.

Kohta moottorikelkkamies palasi takaisin ja ajoi perässämme näyttäen meille tietä.

Mutkia matkaan tuli, kun emme pystyneetkään kulkemaan tiettyjen metsäalueiden kautta, vaan moottorikelkalla tehtiin uutta uraa kierrellen ja kaarrellen ja lopulta pääsimme teille, joita pitkin kuljimme loppumatkan Metsästysmajalle, jossa meitä oli odotettu useampi tunti. Perillä olimme puoli yhdeksältä.

Silja-emännällä oli kuumaa mehua termarissa odottamassa ja kun saimme sitä ja  heti sen jälkeen hyvän päivällisen, niin sitten jaksoimme jotenkin lähteä saunaan. Juttelimme illalla vielä pitkään, vaikkakin uupuneina ainakin 50 kilometrin rankasta urakasta selvinneenä. Kirjoittelimme matkastamme palautteita, koska seuraava päivä olisi jo viimeinen vaelluspäivä.  Iltahartauden jälkeenkään ei oikein meinannut  osata mennä nukkumaankaan, vaikka aamulla taas oli aikainen nousu odotettavissa. Olimme vain erittäin tyytyväisiä, että olimme selvittäneet tuon urakan. Kovin pitkähän ei tuo päivän vaellus ollut, mutta aikaa siihen kului yli kellonympärys ja vain yksi pitempi tauko  oli meillä koko päivän aikana.

Olipa meillä karkauspäivä!

 

Raamatun sana tänään: ”Herra antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” (Psalmi 91:11-12)