Lähtemisiä ja palaamisia. Vuosien mittaan niitä kertyy monia, monia. Aluksi harvemmin, nykyään jo yhteyksien parantuessa useammin. Lähetystyöntekijät lähtevät työalueilleen moniksi vuosiksi. Aikaisemmin oli hyvin hankalaa lähteä kotimaahan lomille asti: matka oli pitkä, yhteydet huonot ja matkat maksoivat suhteellisesti enemmän kuin nykyään. Nyt voidaan käydä vaikka vuosittain kotimaassa vuosilomilla.

Saimme olla tänään lentokentällä jälleen vastaanottamassa ystäväpariskuntaa, joka on ollut suurimman osan työikäänsä työalueella. Heidän lapsenlapsensa olivat valmistaneet mummolle ja vaarille leit. Illemmalla söimme yhteisen tuloaterian ja lauloimme sitä ennen ruokalauluna:

Me syömme leipää elämän ja juomme lähteestä autuuden  ja ken sitä juo niin sanotaan ei janoa hän milloinkaan Eikö milloinkaan? Ei silloinkaan! Eikö silloinkaan? Ei silloinkaan! ja ken sitä juo niin sanotaan ei janoa hän milloinkaan.

Nyt kiitos Herralle leivästä kaiken antaa meille Hän ylhäältä. Kun taivaaseen kerran saavutaan, ei kiitos lopu milloinkaan. Eikö milloinkaan? Ei milloinkaan. Eikö milloinkaan? Ei milloinkaan. Kun taivaaseen kerran saavutaan, ei kiitos lopu milloinkaan.

Lapsenlapsellemmekin, joka oli  mukana tällä kerralla, maistuivat ”teffiletut” hyvin mieluisina.

Kotimaahan palaaminen on joka kerran erilaista. Mitä on jäänyt lähtömaahan, millaisesta tilanteesta siellä on lähtenyt, onko tulossa lomalle, odottaako uutta työkautta vai oliko viimeinen työkausi päättynyt... Virren 470 ensimmäinen ja toinen säkeistö myös kertovat päivän tunnelmia:

” Kirkkaat riemun äänet soivat tänään sydämessäni.
Muistot kiitosmielen toivat, niistä kiitän nöyrästi.
Herra antoi elämän, kaiken hyvin johti hän,
tähän asti armossansa siunannut on lahjoillansa.

Halki elinpäivieni tieni hän on avannut,
riemut, murheet matkalleni viisaasti on jakanut.
Vaikeinakin päivinä Herra oli lähellä,
rakkauden voimin kantoi, murheeseenkin toivon antoi.”