Pyhäinpäivänä kynttilät syttyivät haudoille. Suomessa pyhäinpäivästä on tullut yleinen vainajien muistopäivä, jolloin viedään läheisten haudalle kynttilä tai kukkia. Niinpä mekin kävimme jumalanpalveluksen jälkeen vanhempiemme ja muiden sukulaisten haudoilla viemässä kanervan ja kynttilän lyhtyyn.
Tänään myös kirkoissa sytytettiin kynttilät vuoden aikana kuolleille rakkaillemme. Saimme yhtyä virsiin, jotka lohduttavat ja avaavat näkymiä taivaaseen.
Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun,
kun pyhille soit levon siunatun
ja rauhan jälkeen tuskan, taistelun.
Halleluja, halleluja, halleluja!
kun pyhille soit levon siunatun
ja rauhan jälkeen tuskan, taistelun.
Halleluja, halleluja, halleluja!
Sä olit voima heidän matkallaan
ja kallio, kun riehui myrskyt maan.
Yön halki loistit heidän valonaan.
Halleluja, halleluja, halleluja!
ja kallio, kun riehui myrskyt maan.
Yön halki loistit heidän valonaan.
Halleluja, halleluja, halleluja!
Suo heidän tietään meidän vaeltaa,
taas nosta taisteluissa uupuvaa,
suo voiton kruunu meidän saavuttaa.
Halleluja, halleluja, halleluja!
taas nosta taisteluissa uupuvaa,
suo voiton kruunu meidän saavuttaa.
Halleluja, halleluja, halleluja!
Tuo virsi 142 tuo esiin, miten kaikuu riemu, taivainen voitonvirsi. Se antaa voimaa ja uskoa siihen, että kerran saamme kohdata jo poisnukkuneet rakkaamme ja laulaa ylistystä Herralle kaikkien pyhien kanssa. Virren sävelmä kuin sanatkin viestivät meille Jumalan ajattomia ulottuvuuksia. Samalla tämä virsi muistuttaa meitä siitä, että aika muuttuu kerran iankaikkisuudeksi ja saamme kohdata Jumalamme kasvoista kasvoihin. Muistelin kummitätiäni ja serkkuni puolisoa, jotka tänä vuonna olivat saaneet iäisyyskutsun.
Kävimme tänään myös katsomassa uutta ”lastenlasta”, joka oli saapunut poissa ollessamme: Martti on kymmenviikkoinen vauhdikas viipertäjä, joka isompiensa perässä jo vilistää aikamoista vauhtia.
Martti on päässyt poseeraamaan.
